Mustanleskenlehti

Minä juoksin nopeammin kuin koskaan, tuulen nopeudella minä juoksin. Juoksin kauas, kauemmas, etsien epätoivoisesti jotakin, joka voisi tyynnyttää sisälläni raivoavan myrskyn.

Jalkojeni väsyessä jatkoin ryömien, vajosin syvälle multaan matojen seuraksi. Niistä jokainen katsoi minua kummeksuen ja jatkoi vaitonaisena matkaansa. Ollapa samanlainen, yhtä yksinkertainen ja hiljainen olento, jonka ainoana tehtävänä oli syntyä ja kuolla silmänräpäyksessä. Mutta minä en ollut, minun kannettavanani oli liian suuri sielu liian pienessä ja rajoittuneessa ruumiissa.

Jossakin vaiheessa loputonta matkaani tulin maailman reunalle. Suuruudenhulluna kumarruin katsomaan sen kaunista ja kutsuvaa tyhjyyttä, sen äärettömyyksiin asti venyvää usvaa. Minä hyppäsin, lensin mustuuden halki ja pyörin ympäri kunnes kaikki kääntyi väärinpäin eikä mitään ollut enää olemassa.

Juuri kun luulin jääneeni yksin, tervehti Musta Leski minua. Se istui mustalla leskenlehdellään ja sen miljoonat, pimeyttä tuikkivat silmät katsoivat minua surullisen lempeästi. Lyhyen elämäni aikana olen nähnyt paljon kauneutta, mutta kuulkaa: mikään ei vedä vertoja tuon ihmeellisen olennon pelottavalle kauneudelle. Kuulin sen pehmeän, samettisen äänen kuin unen läpi.

”Se, mitä toivot, on liian suurta toivottavaksesi. Voit juosta kunnes kuolet, etkä siltikään voi koskaan saavuttaa sitä. Niin lyhyt ja epäreilu on ihmisolennon elämä, niin paljon jää sinulta saamatta. Ja kuitenkin, kun on tullut aika jättää kaikki tämä, ymmärrät saaneesi enemmän kuin koskaan pyysitkään.”

Ja Musta Leski mustalla leskenlehdellään hymyili minulle niin kauniisti kuin mikään niin hirvittävä olento vain voi.

”Mikä sitten on minun tehtäväni?” kuiskasin epätoivoisena, kuin viimeisillä voimillani.

”Elä kunnes kuolet, elä niin, että jättäessäsi tämän karun maailman tiedät jättäneesi jotakin kaunista. Elä niin, että sillä on merkitystä.” Vastaus kaikui korvissani, ja minä olin Musta Leski mustalla leskenlehdelläni, olin pieni, vapiseva ihminen, olin alati laajeneva maailmankaikkeus. Minä olin elämä ja kuolema, ja hetkessä maailma hukkui valoon ja kirkkauteen.

Tää on oikeastaan mun koulutyöni, mutta koska satuin pitämään siitä, ajattelin julkaista sen teidänkin luettavaksenne. Tää taitaa olla ensimmäinen kunnollinen kirjoittamani novelli, mitä mieltä olette?