Mustanleskenlehti
Minä juoksin nopeammin kuin koskaan, tuulen nopeudella minä
juoksin. Juoksin kauas, kauemmas, etsien epätoivoisesti jotakin, joka voisi
tyynnyttää sisälläni raivoavan myrskyn.
Jalkojeni väsyessä jatkoin
ryömien, vajosin syvälle multaan matojen seuraksi. Niistä jokainen katsoi minua
kummeksuen ja jatkoi vaitonaisena matkaansa. Ollapa samanlainen, yhtä
yksinkertainen ja hiljainen olento, jonka ainoana tehtävänä oli syntyä ja
kuolla silmänräpäyksessä. Mutta minä en ollut, minun kannettavanani oli liian
suuri sielu liian pienessä ja rajoittuneessa ruumiissa.
Jossakin vaiheessa loputonta
matkaani tulin maailman reunalle. Suuruudenhulluna kumarruin katsomaan sen
kaunista ja kutsuvaa tyhjyyttä, sen äärettömyyksiin asti venyvää usvaa. Minä
hyppäsin, lensin mustuuden halki ja pyörin ympäri kunnes kaikki kääntyi
väärinpäin eikä mitään ollut enää olemassa.
Juuri kun luulin jääneeni yksin,
tervehti Musta Leski minua. Se istui mustalla leskenlehdellään ja sen
miljoonat, pimeyttä tuikkivat silmät katsoivat minua surullisen lempeästi.
Lyhyen elämäni aikana olen nähnyt paljon kauneutta, mutta kuulkaa: mikään ei
vedä vertoja tuon ihmeellisen olennon pelottavalle kauneudelle. Kuulin sen
pehmeän, samettisen äänen kuin unen läpi.
”Se, mitä toivot, on liian suurta
toivottavaksesi. Voit juosta kunnes kuolet, etkä siltikään voi koskaan
saavuttaa sitä. Niin lyhyt ja epäreilu on ihmisolennon elämä, niin paljon jää
sinulta saamatta. Ja kuitenkin, kun on tullut aika jättää kaikki tämä, ymmärrät
saaneesi enemmän kuin koskaan pyysitkään.”
Ja Musta Leski mustalla
leskenlehdellään hymyili minulle niin kauniisti kuin mikään niin hirvittävä
olento vain voi.
”Mikä sitten on minun tehtäväni?” kuiskasin epätoivoisena,
kuin viimeisillä voimillani.
”Elä kunnes kuolet, elä niin, että jättäessäsi tämän karun
maailman tiedät jättäneesi jotakin kaunista. Elä niin, että sillä on
merkitystä.” Vastaus kaikui korvissani, ja minä olin Musta Leski mustalla
leskenlehdelläni, olin pieni, vapiseva ihminen, olin alati laajeneva
maailmankaikkeus. Minä olin elämä ja kuolema, ja hetkessä maailma hukkui
valoon ja kirkkauteen.
Tää on oikeastaan mun koulutyöni, mutta koska satuin pitämään siitä, ajattelin julkaista sen teidänkin luettavaksenne. Tää taitaa olla ensimmäinen kunnollinen kirjoittamani novelli, mitä mieltä olette?
Ihanan abstrakti ja kauniisti eteenpäin liukuva pieni tarina. Tästä nousi hirmuinen halu itekin kirjottaa pitkästä aikaa jotain edes hieman runoa pidempää. Oot taitava saamaan kirjotukses elämään ja herättämään tunteita. ♥
VastaaPoistaMikä tämmöisen koulutyön tehtävänanto oli?
Kiitos! ❤️ Tehtävänä oli vaan kirjoittaa novelli, joko ihan perinteinen juoninovelli, psykologinen novelli tai vähän abstraktimpi ja unenomaisempi novelli. Yllättäen valitsin viimeisen. : D
Poistahetki piti miettiä. mitä sanoa. huaaaah, niin kauniisti käytät sanoja! ❤️
VastaaPoistakiitos paljon <3
Poistamukava että olet olemassa, saa nautiskella kauniista sanoista. ne tuo lämpöistä lohtua silloin kun mieli on apeimmillaan. kiitos tästä <3
VastaaPoistaihana, kiitos ;_; ❤️
Poista